Meidän suvussamme on erittäin läheiset välit ja äidinkin kanssa soittelemme lähes päivittäin, mikä joidenkin mielestä on omituista.  Hän on ollut minun tuki ja turvani aina kun maailmani on sortunut, ja on hän myös ollut mukana elämäni iloisissakin asioissa. Olen aina tiennyt että äiti auttaa – no matter what.

Myös äitini sisaret ovat hyvin tärkeä osa elämääni. He ovat minulle kuin siskoja joita minulla ei ole koskaan ollut, minä kun satun olemaan ainut lapsi. Minulla on velipuoli jonka kanssa emme ikinä ole asuneet samassa taloudessa joten hänen kanssa meillä on vasta aikuisiällä alkanut välit lähenemään.  Minulla on siis oma tukijoukkoni, mutta olenkin miettinyt että ovatko he jollain lailla liian läheisiä, jos näin voi sanoa? Heillä on omat vahvat mielipiteensä ja he yrittävät ohjastaa minua ”menemään oikeaan”, mutta onko se oikea heidän oikea vai minun?

Mitä minä todella elämältä haluan? Sitä kysymystä olen pohtinut jo vuosia, vastausta silti löytämättä. Vasta viime viikkoina olen tuntenut olevani enemmän oma itseni kuin mitä ikinä olen ollut. Se on todella erikoista koska olen kuvitellut tietäväni kuka olen ja nyt kohta 26-vuoden iässä huomaankin olevani jotain muuta mitä olen ollut.  Tuntuu kuin tähän asti olisin elänyt jossain sumupilvessä joka nyt vasta alkaa selkeään. Olen tajunnut että elän vain itselleni ja ne päätökset tai suunnitelmat joita elämässäni teen, vaikuttavat vain minun elämääni., eikä kenenkään muun näkemyksillä tai mielipiteillä ole väliä. On kyse MINUN elämästäni, mikä tekee MINUT onnelliseksi. Oli se sitten uusi parempi palkkainen duuni, uudet ihanat kengät,200 euron Guessin laukku tai lähtö ulkomaille. Haluan että elämäni on elämisen arvoinen ja tällä hetkellä, tämänhetkisessä kaupungissa en tunne eläväni.

Päiväni kuluvat töissä sekä kuntosalilla ja lenkkipolulla. Viikonloppuisin useasti oon duunissa, joten silloinkaan ei paljoa pysty suunnittelemaan. Olen siis loukussa kaupungissa minne aika on pysähtynyt.  Kaupungissa johon en kuulu, johon en ole tervetullut ja jossa ei tapahdu koskaan mitään. Ainoa asia mikä minut täällä pitää järjissäni on se, että minulla on antoisa työ, mistä nautin. Jos sitä ei olisi, olisin varmaa ranteet jo lusikoinu auki.

Joten mihin päädymme tässä minua 25 vuotta piinanneessa asiassa? Olenko läheisriippuvainen, itsenäiseen elämään kykenemätön negatiivisen ajattelutavan omaava naisenalku?  Vai olenko nyt vasta todella herännyt elämään, haistan, maistan, näen, tunnen eri tavalla kuin koskaan aiemmin?

Sen ainakin tiedän, että kaikesta huolimatta…aion ELÄÄ!!

-          15052009

Sinkkuelämän neljännes tuotantokausi  on dvd-soittimessani aluillansa, se on pitänyt minulle seuraa melkein koko tämän lauantai- illan.  Ihana uusi poikaystäväni ilahdutti iltaani pitkällä puhelulla, ja edelleenkin jaksan ihmetellä kuinka hyvältä elämä tällä hetkellä tuntuukaan. 

Tätä sarjaa jo vuosia seuranneena, olen miettinyt että miksi minun elämäni ei ole yhtä hohdokasta? Miksi en voi drinksutella cosmopolitaneja silloin kuin minua huvittaa enkä voi hengailla ystävieni kanssa samalla tavalla? Koska kaikki asiat ovat ”normaalissa” elämässä toisin. Ystävilläni on aika monella jo perhettä, tai elävät vakaassa parisuhteessa jossa ei ”humputella”. Ehkä minä olen jämähtänyt jollekkin aikakaudelle,  jonnekkin missä ”halutaan elää niin kuin se olisi viimeinen päiväni” .  Mutta olen onnellinen että olen juuri siinä. En haluaisi elämääni muulla lailla. En kadu mitään enkä todellakaan tekisi mitään toisin.

Luonteeltani olen impulsiivinen, jos saan ajatuksen jonka haluan toteuttaa, se tapahtuu..niin pian kuin mahdollista.  Tällä hetkellä päässäni myllää miljoona ajatusta siitä mitä minun elämäni pitäisi olla ja mitä se oikeasti on.  Kun loppujen lopuksi, elämme vain kerran, niin miksi emme nauttisi koko kyydistä?

Minä, aion elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni.

Nyt lopetan tältä illalta koska olen liian humalassa kirjoittaakseni mitään järkevää.

16052009

Ihastuminen. Rakastuminen. Perhoset masussa. Kiinnostuminen romanttisista elokuvista.  Kävely käsi kädessä. 

Kaikki edellä mainitut asiat ovat viime aikoina olleet osana minun elämääni.  Juuri kun kuvittelin että elämällä ei ole mitään hyvää minulle annettavaa, niin elämäni pyörähtää ympäri tämän Romeon tultua elämääni. Eikä millään muulla ole enää merkitystä – vain rakkaudella mitä tunnen häntä kohtaan.

Monesti kuullaan puhuttavan ”sielunkumppaneista”, kuinka jokaiselle on olemassa ”vain se yksi oikea”, mutta kuinka usein kuullaan puhuttavan siitä kun sen ”oikean” on löytänyt? Mistä sen tietää että se henkilö on juuri se Mr. Right? Koska sen vain tietää.

Jos todellakin meille kaikille on vain se yksi ja oikea ihminen olemassa, niin entä jos sitä ihmistä ei löydä koskaan? Jos sinulle täydellinen kumppani on maapallon toisella puolella ettekä koskaan tapaisi?  Se on kuitenkin jollain lailla romanttista ajatellua että jokaisella meillä on jossain joku joka on se elokuvien luoma illuusio ”tosi rakkaudesta”.  Mutta tapahtuuko tosielämässä niin että kohtaat unelmiesi miehen joka sattuu olemaan sielunkumppanisi? Vai onko se kaikki vain jotain mitä tapahtuu ”vain elokuvissa”? Viime aikoina olen alkanut uskomaan että tosielämässäkin voi kokea eeppistä rakkautta.  Enkä koskaan olisi osannut kuvitella sen osuvan minun kohdalleni.

Jokainen hetki on arvokas, jokainen sekunti ikuisuuden mittainen. Hänen tuoksunsa, katseensa, kosketuksensa;  ne voisivat tappaa suloudellaan.  Rakastan kaikkea hänessä. Unelmieni prinssi, oma Romeoni, elokuvien sankari joka pelastaa prinsessan ilkeältä noidalta. Se on hän. Se Oikea.

En ole koskaan ollut näin varma mistään, se ikuinen pessimistinen negatiivinen nainen on kadoksissa ja tilan on vallannut tämä omituisen onnellinen ja tyyni nainen.  Nainen joka ei pelkää enää mitään, sillä mikään ei voi enää satuttaa minua.  Kun olen hänen kanssaan, aika pysähtyy, on vain SE HETKI.  Vaikka maailma ympärilläni horjuisi, en välittäisi, kunhan saan olla hänen kanssaan, hänen syleilyssään, hänen suudelmiin uppoutuneena.  Vihdoin voin sanoa RAKASTAVANI- aidosti.

Tältä siis tuntuu kun löytää sen ”oikean”. Näin ainakin uskon. Uskon että näin on tarkoitettu,  jokin näin upea ei voi olla sattumaa. Ehkä minulla kävi tuuri,  minä olen yksi niistä onnekkaista jotka saavat hymysuin sanoa ”olen löytänyt sen oikean” ja todella tarkoittaa sitä. Ja kuinka hyvältä se tuntuukaan sanoa ääneen, katsoa häntä suoraan ihaniin silmiin ”rakastan sua” ja suudella hellästi pehmeitä huulia. Se jos jokin on kaunista.

Eli elokuvien tarinat niistä herra Oikeista ei ole ihan pötyä. Tässä elävä todiste.

”when theres life left, theres always hope”

18052009

Minä, kohta 26-vuoden iässä olen naimaton, lapseton, urallani eteenpäin pyrkivä nainen.  Asiakaspalveluammatissa törmää todella usein tällaisiin stereotypioihin kun ulkopuoliset minulle tuntemattomat ihmiset (asiakkaat)kuvittelevat minun haluavan elämältäni muuta(siis jos olemme päässeet sellaiselle keskustelutasolle jossa he kertovat elämäntarinaansa ja kysyvät lopulta minulta "entäs sinä, sulla varmaan on jo lapsia?). Siihen sitten  vastauksen kuultuaan, saan sääli-katseita "kyllä sieki vielä ehit", vaan entä jos en halua? Entä jos pelkkä ajatus perheenlisäyksestä kuvottaa ja oksettaa? "kyllä sieki vielä ehit"- lause ei minun tapauksessani olisi kovin toivottu. Sellainen saa minussa heräämään pienen paholaisen, enkä osaa muuta vastata ku "no, minä en halua lapsia". Sen sanottuani yleensä keskustelu menee oudoksi ja saan kummastuttavaakin kummastuttavamman katseen. On vaikeaa olla nainen joka haluaa vain keskittyä itseensä sekä toiseen osapuoleen.

Tässä hiljattain olimme miesystäväni kanssa viihteellä ja meidän pöytäämme istui hiukan iäkkäämpi, todella kovassa kaasussa oleva nainen. Hetkiä kului muutama kunnes nainen kumartui meidän puolellemme pöytää ja aloitti keskustelun "hei, mä en tunne teitä mutta teille tulee vauva". En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä koin sillä hetkellä. "hei vittu näytänkö siltä että tähän jotain määkivää tarvitsen?". Yritimme miesystäväni kanssa sanoa kauniisti ja hillitysti että "ei ,me  emme pidä lapsista, emme halua niitä ikinä". Mutta nainen jatkoi ja jatkoi tätä yksinpuheluaan "muttaku minä tiedän että teille tulee tyttövauva". Aikani jaksoin sitä kuunnella, mutta niin lyhytpinnaisena ihmisenä, sekä kahdenkeskistä rauhaa rakastavana tokaisin naiselle "jos et nyt piä turpaasi kii, niin pyyhin sun naamalla tuota lattiaa". Nainen hiljeni, peräytyi, mykistyi....mission accomplished! Ja saimmekin loppuillan olla kahdestaan mieheni kanssa...kiroamalla kaikki ympärillä pörräävät idiootit alimpaan helvettiin. What a night! :-)

Joten, kysymys kuuluukin, jos naisen oletetaan parisuhteessa haluavan lisääntyä ja kansoittaa maapalloa, mitä mieheltä odotetaan?Että  Se tuo palkkapussin kotiin jolla sitten kustannetaan lasten jalkapalloharrastus?  Miksi mies ei voisi tehdä samanlaista uhrausta kun nainen; synnyttämällä, venymällä koosta 38 kokoon 44, kuulemaan lausetta "kyllä sä niistä kiloista eroon pääset", saamalla raskausarpia ympäri kehoansa, maitoa täynnä olevat rinnat, keskittymällä ainoastaan siihen pieneen ihmiseen joka revenneestä jalkovälistä on ulos tullut?

Kun ei mies pysty sellaiseen uhraukseen, ei ole mitään millä mies pääsisi "tasoihin" naisen kanssa. Nainen on saanut tämän "ilon" itselleen ihan kokonaan.

Minä en sellaista uhrausta aio tehdä. Haluan nähdä, kokea, matkustaa, viettää laatuaikaa miehen kanssa aina kun mahdollista, sekä muutenkin elää jokaisen päiväni kuin se olisi viimeiseni.

Kaikkia ihmisiä ei vain ole luotu lisääntymään, minä olen yksi niistä. Olen täysin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä,  minulla on omia henkilökohtaisia tavoitteita niin paljon saavuttamatta että ei minulla olisi aikaa eikä mielenkiintoa alkaa kotiäidiksi. Ehkä minulta uupuu jokin äitiysgeeni, toivon että sitä ei minulle koskaan tulekkaan.

Antaa kaikkien kukkien kukkia sellaisina kuin ne on.

"sex,drugs & rock'n'roll!"

mitä on rakkaus?

miltä tuntuu olla aina väärä vastaus?

mistä sen kuulit?kuka sen kertoi?

luitko sanakirjasta, mitä on kuolema?

musta verho laskeutuu, kaikki puhdas vaihtuu

sumuverhoon on helppo taas sukeltaa

se peittää kaiken kauniin,

pidä siitä kii, se sut leikkiin kutsuu taas

mitä on liha?

mitä on värinä?

miltä tuntuu olla aina kahden välissä?

kuka sut petti? kenelle kerroit?

näitkö tv-ruudusta missä on maailma?

musta verho laskeutuu....jne

Tämän biisun olen kirjoittanut joskus lukioaikana....sinä(kin) aikana tuli koettua paljon paskaa, joka ehkä tuosta viserryksestä kumpuaa. Onneksi, asiat on toisin nykyää.

En tiedä miksi tämä tänne piti saaha kirjoittaa...mutta se vain alkoi "soimaan" päässäni....

"you are what you wanna be"

Kuten tänään, hihani melkein paloivat kun huomasin erään nuoren todella omaperäisen naisen tulevan meille ostoksille....lapset mukanaan :-O Tästä naisesta minulla on muutama oikein huono muistikuva ja kauhulla odotinkin että mitähän tällä kertaa!

"OLIVEEEEEEEEEEEEEEEEER!!!!! Tuu tänne liikkeesee, äiti sovittaa vaatteita" eikä lapsi tullut ja äiti katsoi minua tyynen rauhallisesti "no sähän näät ne siitä tiskiltä", olettaen että minä oon joku lastenvahti. Ja ku en TODELLAKAAN ole!! Hetken katsoin ku ne kakarat juoksenteli käytävällä ja totesin naiselle että "ny ne kuule lähti tost menee". "eikai? no voi ei? " ja sit se sama huuto, mutta sovituskopista "OLIVEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEER!!!!Tuu tänne tai polkupyörä menee varastoon". Siis voi hyvä luoja.  Yritin siinä pitää pokkaani ja hermojani, ja onnistuin siinä, ja tästä olen erityisen ylpeä :-) Lopulta, nainen sanoo "laitakko nää paikoillee mun tarvii mennä lasten perää"...ja sitku se lähti ni ne pennut oli ehtiny jo mennä hukkaan. MUAHHAHHAHHAA!!!

Okei, siis jos tehdään lapsia, niin niiden perään saisi katsoa, varsinkin kun ollaan ostoksilla ja vieläpä ei halvimmassa liikkeessä. Pelkään joka kerta kun tänne kauhukakarat ilmestyy että "mikäs tänää laitetaa remonttii?". Ja sit jos jotain särkyykin niin taputellaa lasta päähän ja katsotaan myyjää silmiin ja sanotaa "ei meiä Mikko tahallaa, eihä meidän tätä tarvi maksaa? Tämä on valitettavan monesti totta, että näin käy. Siinä ei silloin auta ku hymyillä ja mennä takahuoneesee huutaa seinälle SAATANAA!! :-D

Eli siis.....Jos viina on vain viisaille, samaa voisi sanoa lasten hankinnasta.

Minulle viina maistuu, lapset ei.

- Kyllä, minä se olen.

Olen vihdoin löytänyt jotain mitä olen koko elämäni etsinyt - tiedostaen ja tiedostamatta; kumppanuutta, yhteneväisyyttä, samankaltaisuutta, älykkyyttä, keskustelua elämästä sekä kaikesta turhanpäiväisestä. Rakkautta, tunnetta että sinua rakastetaan. Intohimoa, ulkoista viehättänyyttä, silmiä joita voisin tuijottaa sen tuhat vuotta. Olen vihdoin löytänyt sisälleni rauhan, jollaista en uskonut edes olevan olemassa.

Viikonloppuni miehen kanssa oli elämäni paras viikonloppu ja toivoin että se ei olisi koskaan loppunut. Hän tuli luokseni 700 km ja en voisi olla otetumpi tästä että hän on valmis hyppäämään tuntemattomaan vain tullakseen luokseni. Ja minä, joka en IKINÄ yleensä valmista miehelle ateriaa, olin valmistanut kynttiläillallisen punaviinin ja Elviksen kera. Jotenkin, hän vaikutti ennen näkemistämme sellaiselta henkilöltä jonka eteen olisin valmis tekemään mitä vain...eikä tämä vaikutelma mihinkään muuttunut, vahvistui vain mitä enemmän aikaani hänen kanssaan vietin.

"Miten olet noin rauhallisen ja tyynen oloinen?" on kysymys jonka olen jo pariin otteeseen kuullut minulta kysyttävän. Olen itsekin sitä miettinyt ja huomannut että kaikki negatiiviset tuntemukset joita minulla on aiemmin ollut, ovat poissa. Minua ei ahdista ajatus olla miehen kanssa, ei pelota sitoutua, vaikka loppuiäksi. Tuntuu että en elämääni muuta kaipaa, vaikka kaikki muu elämässäni menisi perseelleen, minulla on maailman ihanin mies <3 Hän saa päiväni paremmaksi pelkällä naurullaan, haluaisin vain hukuttaa hänet suudelmien mereen ja uida myötävirtaan.

Ymm'ärryksemme toisiamme kohtaan on omaa luokkaansa. Minut on "luokiteltu"  yhdeksi "vaikeimmista ja vittumaisimmista ihmisistä", mutta hänen kanssaan, meillä on täydellinen ymmärrys. En ole koskaan aiemmin tuntenut tällaista yhteneväisyyden tunnetta mitä hänen kanssaan tunnen. Tuntuu siltä että olen vihdoin löytänyt sielunkumppanini.

Eikä minulla ole enää kiire mihinkään. Tiedän että asiat sujuvat hyvin eikä minua enää mikään voi haavoittaa. Minulla on ihanin mies mitä maa päällään kantaa, kaikki muu tulee siinä mukana.

Enkä olisi ikinä voinut kuvitella sanovani tätä, mutta....

...voisin kuvitella eläväni hänen rinnallaan elämäni loppuun saakka. I love him <3

"All you need is love"

- on kysymys jota pohdin jo useamman päivän. Olin kyseenalaistanut kaiken ympärilläni enkä tiennyt enää mihin tai mitä uskoa. Elämä tuntui vilisevän silmissä enkä pysynyt ollenkaa mukana. En erottanut oliko päivä vai yö, olinko hereillä vai nukunko. Was I really ALIVE?

Herättyäni näistä ajatuksista ja keskityttyäni itse ongelmaan, tajusin asioiden kuitenkin olevan hyvin. En ole aiemmin tajunnut kuinka ahdistunut ja yksinäinen olen ollut. Nyt olen vapautunut näistä pelottavista tuntemuksista ja vihdoin alkanut löytämään sitä jotakin - palan omaa itseäni ja sitä millaisena haluan elämäni olevan.  

Olen saanut sellaisia asioita hoidettua mitkä ovat jääneet taka-alalle kun olen keskittynyt toisten ongelmiin, enkä muistanut omaa elämääni ollenkaan. Kuvittelin vielä viikko sitten pystyväni parantamaan, auttamaan, tekemään muutoksen kohti valaisevampaa "yhteistä" tulevaisuutta. Hyvin äkkiä ne uskon rippeet haihtuivat. Totuus iski kuin nyrkki kasvoihin, lujaa ja odottamatta. Rationaalisena ihmisenä järkeistin asiat päässäni ja mietin mitä minun KUULUU tehdä, mikä on MINULLE kannattavaa. Lopputulos oli kaaosta mutta kaunista. Hetkeksi kuolin ja synnyin uudelleen -  Uutena ,hehkeänä, entistä vahvempana ja valmiina uuteen nousuun.

Ajattelen paljon ja syvällisesti, mikä ei aina ole minulle eduksi. Niimpä sääli on sellainen tunne mistä toivoisin pystyväni luopumaan. Sääli toista ihmistä kohtaan joka ei tajua että on vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle mustaan aukkoon. Sääli, että säälin...yritän päästä siitä eroon, sen lupasin itselleni :-)

Haluan vielä raottaa myös elämäni valoista puolta. Aikaisemmin mainitsinkin eräästä henkilöstä joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Välillä joudun nipistämään itseäni uskoakseni että se olen Minä joka keskustelee Hänen kanssaan, enkä Minä joka keskustelee Itseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni "hiukan" erikoisena ja muutamiin otteisiin siitä kuullutkin. En vain koskaan kuvitellut että minua olisi kaksi, ja niistä toinen vieläpä miespuoleinen edustaja. Välillä kun ajatukseni harhailevat, hyppelehdin kukkaniityllä ja olen yhtä perhosten ja lintujen kanssa..sieltä kun palaan maan pinnalle, luonani vierailevat vain korppikotkat ja hyeenat. Pidän itselläni realiteetit(tai siis yritän, välillä melko huonolla menestyksellä kylläkin). Toisaalta....jos nyt hiukan alan romantisoimaan, hänen hymynsä saa minun sisälmykseni mylläämään ja tuntuu kuin henki loppuisi....maybe i'm just losing it??? am I? ;-)

Rakastan ajatusta siitä että kohta on kesä. Auringonpaiste tuo päivään enemmän valoa kuin uskoisikaan. Sen voimalla pelkästään jaksan paremmin. Olen itse loppuvuodessa syntyneitä, silti vihaan sitä ajankohtaa kun on kylmää ja pimeää ja koleaa. Silloin tekee mieli vaan kiepoutua peiton mutkaan eikä herätä...vasta ku keväällä kun lumet ovat sulaneet ja lehdet alkavat näkymään puissa.... Talvisin toivoisinkin  olevani vaikka karhu, ne saavat nukkua talviunta....

Kohdistan keskittymiseni tänään töissä jaksamiseen. Päivästä tulee loistava kun ajattelen niin. Koska vain minä voin vaikuttaa siihen millaisena päiväni nään..ja tänään oli hyvä päivä herätä.

*Life is like a box of chocolates. You never know what you get"

elämäni on ollut aina melkoista hullunmyllyä, tunteiden rappeutumista sekä hetki hetkeltä enemmän kovettumista.  Viimeiset muutamat kuukaudet olen viettänyt toisen elämää eläen ja yrittäen tehdä muutosta parempaan, turhaan. Voimavarani ovat huvenneet päivä toisensa jälkeen enkä ole ollut oma iloinen itseni, pitkään pitkään aikaan. Olinkin odottanut että tälle tulee loppu, ennen pitkää. Asiaa tarkkaan miettineenä, tulin siihe tulokseen että minun on parempi olla ilman henkilöä jolta en saa toivottua vastakaikua enkä tukea, vaikka minulta hän sellaisia odottikin. Loppujen lopuksi toinen osapuoli masentui ja halusi ja toivoi saavansa olla yksin ja me lähdimme eri teille.

Nyt, taas yhden suhteen läpi käyneenä ja yhdet tunteet taas tuhlanneena, jatkan entistä ehompana mutta taas toisaalta erittäin haavoittuneena eteenpäin. Tunteet mylläävät sisälläni ja mielialani poukkoilevat laidasta laitaan, niin etten itsekään oikein pysy mukana menossa.  Moni luulee että olen surullinen koska jäin yksin, mutta en ole.  En ole edes katkera, en vihainen enkä tunne oikeastaan mitään muutakaan negatiivista.  Aikansa kun puhaltaa vastatuuleen, jossain vaiheessa tajuaa kääntää suuntaa. Nyt on se hetki.

Olenkin kyllä viime aikoina saanut muuta mietittävää. Mielessäni myllää mikäpäs muukaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka tunnuttaa tekevänsä tietä sydämeeni. Enkä ole edes peloissani. Olen kuin vasta elämään herännyt, kauan horroksessa nukkunut uudistunut nainen joka ottaa avosylin vastaan mitä elämä sille tarjoaa. Pitkästä aikaa tuntuu että tämä voisi olla oikea suunta mihin olen menossa...mutta aika näyttää. Mies on ainakin mitä ihanin <3

nautiskelen tässä teeni sekä hetken uppoudun vielä mietteisiini...

"what would life be without taking any chances?"

paljon on tapahtunut eikä oikein tiedä mistä aloittaisi....

ehkä se tuorein asia elämässäni on ero..ero melkein vuoden kestäneestä suhteesta. emme jaksaneet vain, liikaa vaikeuksia taustalla. toki, itkin päivän, mutta sen jälkeen olo on ollut vapautunut...vapaa kahleista. nyt elämäni vasta alkaa, on sellainen tunne :-)

jännittyneenä odotan tulevaa....olen kohdannut sieluntoverini, hänen tapaamistaan odotan innolla. olen toisaalta peloissani...'cos i might fall for him....badly....and he lives 700 km away from me.....but....

things happend 'cos they're meant to....and i'm taking one day at a time....but still....<3

ei minulla ole muuta sanottavaa tällä hetkellä...oon punaviineissäni tässä kun kirjoitan...menen katsomaan vielä pari jaksoa sinkkuelämää ja sen jälkee nukkumaan...

sweet dreams <3