"missä minä olen?"

- on kysymys jota pohdin jo useamman päivän. Olin kyseenalaistanut kaiken ympärilläni enkä tiennyt enää mihin tai mitä uskoa. Elämä tuntui vilisevän silmissä enkä pysynyt ollenkaa mukana. En erottanut oliko päivä vai yö, olinko hereillä vai nukunko. Was I really ALIVE?

Herättyäni näistä ajatuksista ja keskityttyäni itse ongelmaan, tajusin asioiden kuitenkin olevan hyvin. En ole aiemmin tajunnut kuinka ahdistunut ja yksinäinen olen ollut. Nyt olen vapautunut näistä pelottavista tuntemuksista ja vihdoin alkanut löytämään sitä jotakin - palan omaa itseäni ja sitä millaisena haluan elämäni olevan.  

Olen saanut sellaisia asioita hoidettua mitkä ovat jääneet taka-alalle kun olen keskittynyt toisten ongelmiin, enkä muistanut omaa elämääni ollenkaan. Kuvittelin vielä viikko sitten pystyväni parantamaan, auttamaan, tekemään muutoksen kohti valaisevampaa "yhteistä" tulevaisuutta. Hyvin äkkiä ne uskon rippeet haihtuivat. Totuus iski kuin nyrkki kasvoihin, lujaa ja odottamatta. Rationaalisena ihmisenä järkeistin asiat päässäni ja mietin mitä minun KUULUU tehdä, mikä on MINULLE kannattavaa. Lopputulos oli kaaosta mutta kaunista. Hetkeksi kuolin ja synnyin uudelleen -  Uutena ,hehkeänä, entistä vahvempana ja valmiina uuteen nousuun.

Ajattelen paljon ja syvällisesti, mikä ei aina ole minulle eduksi. Niimpä sääli on sellainen tunne mistä toivoisin pystyväni luopumaan. Sääli toista ihmistä kohtaan joka ei tajua että on vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle mustaan aukkoon. Sääli, että säälin...yritän päästä siitä eroon, sen lupasin itselleni :-)

Haluan vielä raottaa myös elämäni valoista puolta. Aikaisemmin mainitsinkin eräästä henkilöstä joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Välillä joudun nipistämään itseäni uskoakseni että se olen Minä joka keskustelee Hänen kanssaan, enkä Minä joka keskustelee Itseni kanssa. Olen aina pitänyt itseäni "hiukan" erikoisena ja muutamiin otteisiin siitä kuullutkin. En vain koskaan kuvitellut että minua olisi kaksi, ja niistä toinen vieläpä miespuoleinen edustaja. Välillä kun ajatukseni harhailevat, hyppelehdin kukkaniityllä ja olen yhtä perhosten ja lintujen kanssa..sieltä kun palaan maan pinnalle, luonani vierailevat vain korppikotkat ja hyeenat. Pidän itselläni realiteetit(tai siis yritän, välillä melko huonolla menestyksellä kylläkin). Toisaalta....jos nyt hiukan alan romantisoimaan, hänen hymynsä saa minun sisälmykseni mylläämään ja tuntuu kuin henki loppuisi....maybe i'm just losing it??? am I? ;-)

Rakastan ajatusta siitä että kohta on kesä. Auringonpaiste tuo päivään enemmän valoa kuin uskoisikaan. Sen voimalla pelkästään jaksan paremmin. Olen itse loppuvuodessa syntyneitä, silti vihaan sitä ajankohtaa kun on kylmää ja pimeää ja koleaa. Silloin tekee mieli vaan kiepoutua peiton mutkaan eikä herätä...vasta ku keväällä kun lumet ovat sulaneet ja lehdet alkavat näkymään puissa.... Talvisin toivoisinkin  olevani vaikka karhu, ne saavat nukkua talviunta....

Kohdistan keskittymiseni tänään töissä jaksamiseen. Päivästä tulee loistava kun ajattelen niin. Koska vain minä voin vaikuttaa siihen millaisena päiväni nään..ja tänään oli hyvä päivä herätä.

 

*Life is like a box of chocolates. You never know what you get"