Olen lähes aina ollut jollain lailla riippuvainen muiden mielipiteistä. Aina olen tarvinnut toisen ihmisen hyväksynnän päätöksille joita omassa elämässäni teen. Olen viime aikoina alkanut kyseenalaistamaan tämän, minkä takia minä käyttäydyn tällä lailla kun muuten olen niin itsenäinen ja omapäinen nainen? Miksi välillä olen kykenemätön tekemään päätöksiä koskien omaa elämääni? Mitä väliä on sillä mitä muut ovat mieltä?

Meidän suvussamme on erittäin läheiset välit ja äidinkin kanssa soittelemme lähes päivittäin, mikä joidenkin mielestä on omituista.  Hän on ollut minun tuki ja turvani aina kun maailmani on sortunut, ja on hän myös ollut mukana elämäni iloisissakin asioissa. Olen aina tiennyt että äiti auttaa – no matter what.

Myös äitini sisaret ovat hyvin tärkeä osa elämääni. He ovat minulle kuin siskoja joita minulla ei ole koskaan ollut, minä kun satun olemaan ainut lapsi. Minulla on velipuoli jonka kanssa emme ikinä ole asuneet samassa taloudessa joten hänen kanssa meillä on vasta aikuisiällä alkanut välit lähenemään.  Minulla on siis oma tukijoukkoni, mutta olenkin miettinyt että ovatko he jollain lailla liian läheisiä, jos näin voi sanoa? Heillä on omat vahvat mielipiteensä ja he yrittävät ohjastaa minua ”menemään oikeaan”, mutta onko se oikea heidän oikea vai minun?

Mitä minä todella elämältä haluan? Sitä kysymystä olen pohtinut jo vuosia, vastausta silti löytämättä. Vasta viime viikkoina olen tuntenut olevani enemmän oma itseni kuin mitä ikinä olen ollut. Se on todella erikoista koska olen kuvitellut tietäväni kuka olen ja nyt kohta 26-vuoden iässä huomaankin olevani jotain muuta mitä olen ollut.  Tuntuu kuin tähän asti olisin elänyt jossain sumupilvessä joka nyt vasta alkaa selkeään. Olen tajunnut että elän vain itselleni ja ne päätökset tai suunnitelmat joita elämässäni teen, vaikuttavat vain minun elämääni., eikä kenenkään muun näkemyksillä tai mielipiteillä ole väliä. On kyse MINUN elämästäni, mikä tekee MINUT onnelliseksi. Oli se sitten uusi parempi palkkainen duuni, uudet ihanat kengät,200 euron Guessin laukku tai lähtö ulkomaille. Haluan että elämäni on elämisen arvoinen ja tällä hetkellä, tämänhetkisessä kaupungissa en tunne eläväni.

Päiväni kuluvat töissä sekä kuntosalilla ja lenkkipolulla. Viikonloppuisin useasti oon duunissa, joten silloinkaan ei paljoa pysty suunnittelemaan. Olen siis loukussa kaupungissa minne aika on pysähtynyt.  Kaupungissa johon en kuulu, johon en ole tervetullut ja jossa ei tapahdu koskaan mitään. Ainoa asia mikä minut täällä pitää järjissäni on se, että minulla on antoisa työ, mistä nautin. Jos sitä ei olisi, olisin varmaa ranteet jo lusikoinu auki.

Joten mihin päädymme tässä minua 25 vuotta piinanneessa asiassa? Olenko läheisriippuvainen, itsenäiseen elämään kykenemätön negatiivisen ajattelutavan omaava naisenalku?  Vai olenko nyt vasta todella herännyt elämään, haistan, maistan, näen, tunnen eri tavalla kuin koskaan aiemmin?

Sen ainakin tiedän, että kaikesta huolimatta…aion ELÄÄ!!

 

-          15052009

 

 

Viinipullon kohta tyhjentäneenä, pää ajatuksia täynnä, eikä osaa niitä kirjoittaa lauseiksi.  Halusin kirjoittaa tänään jotain ajatuksiani, mutta ei minulla ole mitään sanottavaa, ehkä aina ei tarvitsekaan olla.

 

Sinkkuelämän neljännes tuotantokausi  on dvd-soittimessani aluillansa, se on pitänyt minulle seuraa melkein koko tämän lauantai- illan.  Ihana uusi poikaystäväni ilahdutti iltaani pitkällä puhelulla, ja edelleenkin jaksan ihmetellä kuinka hyvältä elämä tällä hetkellä tuntuukaan. 

Tätä sarjaa jo vuosia seuranneena, olen miettinyt että miksi minun elämäni ei ole yhtä hohdokasta? Miksi en voi drinksutella cosmopolitaneja silloin kuin minua huvittaa enkä voi hengailla ystävieni kanssa samalla tavalla? Koska kaikki asiat ovat ”normaalissa” elämässä toisin. Ystävilläni on aika monella jo perhettä, tai elävät vakaassa parisuhteessa jossa ei ”humputella”. Ehkä minä olen jämähtänyt jollekkin aikakaudelle,  jonnekkin missä ”halutaan elää niin kuin se olisi viimeinen päiväni” .  Mutta olen onnellinen että olen juuri siinä. En haluaisi elämääni muulla lailla. En kadu mitään enkä todellakaan tekisi mitään toisin.

Luonteeltani olen impulsiivinen, jos saan ajatuksen jonka haluan toteuttaa, se tapahtuu..niin pian kuin mahdollista.  Tällä hetkellä päässäni myllää miljoona ajatusta siitä mitä minun elämäni pitäisi olla ja mitä se oikeasti on.  Kun loppujen lopuksi, elämme vain kerran, niin miksi emme nauttisi koko kyydistä?

 

Minä, aion elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni.

 

Nyt lopetan tältä illalta koska olen liian humalassa kirjoittaakseni mitään järkevää.

 

 

16052009

Ihastuminen. Rakastuminen. Perhoset masussa. Kiinnostuminen romanttisista elokuvista.  Kävely käsi kädessä. 

Kaikki edellä mainitut asiat ovat viime aikoina olleet osana minun elämääni.  Juuri kun kuvittelin että elämällä ei ole mitään hyvää minulle annettavaa, niin elämäni pyörähtää ympäri tämän Romeon tultua elämääni. Eikä millään muulla ole enää merkitystä – vain rakkaudella mitä tunnen häntä kohtaan.

Monesti kuullaan puhuttavan ”sielunkumppaneista”, kuinka jokaiselle on olemassa ”vain se yksi oikea”, mutta kuinka usein kuullaan puhuttavan siitä kun sen ”oikean” on löytänyt? Mistä sen tietää että se henkilö on juuri se Mr. Right? Koska sen vain tietää.

Jos todellakin meille kaikille on vain se yksi ja oikea ihminen olemassa, niin entä jos sitä ihmistä ei löydä koskaan? Jos sinulle täydellinen kumppani on maapallon toisella puolella ettekä koskaan tapaisi?  Se on kuitenkin jollain lailla romanttista ajatellua että jokaisella meillä on jossain joku joka on se elokuvien luoma illuusio ”tosi rakkaudesta”.  Mutta tapahtuuko tosielämässä niin että kohtaat unelmiesi miehen joka sattuu olemaan sielunkumppanisi? Vai onko se kaikki vain jotain mitä tapahtuu ”vain elokuvissa”? Viime aikoina olen alkanut uskomaan että tosielämässäkin voi kokea eeppistä rakkautta.  Enkä koskaan olisi osannut kuvitella sen osuvan minun kohdalleni.

Jokainen hetki on arvokas, jokainen sekunti ikuisuuden mittainen. Hänen tuoksunsa, katseensa, kosketuksensa;  ne voisivat tappaa suloudellaan.  Rakastan kaikkea hänessä. Unelmieni prinssi, oma Romeoni, elokuvien sankari joka pelastaa prinsessan ilkeältä noidalta. Se on hän. Se Oikea.

En ole koskaan ollut näin varma mistään, se ikuinen pessimistinen negatiivinen nainen on kadoksissa ja tilan on vallannut tämä omituisen onnellinen ja tyyni nainen.  Nainen joka ei pelkää enää mitään, sillä mikään ei voi enää satuttaa minua.  Kun olen hänen kanssaan, aika pysähtyy, on vain SE HETKI.  Vaikka maailma ympärilläni horjuisi, en välittäisi, kunhan saan olla hänen kanssaan, hänen syleilyssään, hänen suudelmiin uppoutuneena.  Vihdoin voin sanoa RAKASTAVANI- aidosti.

Tältä siis tuntuu kun löytää sen ”oikean”. Näin ainakin uskon. Uskon että näin on tarkoitettu,  jokin näin upea ei voi olla sattumaa. Ehkä minulla kävi tuuri,  minä olen yksi niistä onnekkaista jotka saavat hymysuin sanoa ”olen löytänyt sen oikean” ja todella tarkoittaa sitä. Ja kuinka hyvältä se tuntuukaan sanoa ääneen, katsoa häntä suoraan ihaniin silmiin ”rakastan sua” ja suudella hellästi pehmeitä huulia. Se jos jokin on kaunista.

Eli elokuvien tarinat niistä herra Oikeista ei ole ihan pötyä. Tässä elävä todiste.

 

”when theres life left, theres always hope”

 

18052009

Olen pitkään ihmetellyt sitä miksi yhteiskunnassamme naisen rooli "kuuluisi" olla tietynlainen? Naisen odotetaan olevan valmis lisääntymään, palvelemaan miestä, tekemään kotitöitä, kasvattamaan lapsia,siivota, pyykätä..ja lista on loputon. Tiedän, että on paljon naisia jotka eivät tähän ala, mutta on paljon niitä jotka nauttivat sellaisesta. Mutta, mihin hävisi ihmisen halu antaa aikaa itselleen?

Minä, kohta 26-vuoden iässä olen naimaton, lapseton, urallani eteenpäin pyrkivä nainen.  Asiakaspalveluammatissa törmää todella usein tällaisiin stereotypioihin kun ulkopuoliset minulle tuntemattomat ihmiset (asiakkaat)kuvittelevat minun haluavan elämältäni muuta(siis jos olemme päässeet sellaiselle keskustelutasolle jossa he kertovat elämäntarinaansa ja kysyvät lopulta minulta "entäs sinä, sulla varmaan on jo lapsia?). Siihen sitten  vastauksen kuultuaan, saan sääli-katseita "kyllä sieki vielä ehit", vaan entä jos en halua? Entä jos pelkkä ajatus perheenlisäyksestä kuvottaa ja oksettaa? "kyllä sieki vielä ehit"- lause ei minun tapauksessani olisi kovin toivottu. Sellainen saa minussa heräämään pienen paholaisen, enkä osaa muuta vastata ku "no, minä en halua lapsia". Sen sanottuani yleensä keskustelu menee oudoksi ja saan kummastuttavaakin kummastuttavamman katseen. On vaikeaa olla nainen joka haluaa vain keskittyä itseensä sekä toiseen osapuoleen.

Tässä hiljattain olimme miesystäväni kanssa viihteellä ja meidän pöytäämme istui hiukan iäkkäämpi, todella kovassa kaasussa oleva nainen. Hetkiä kului muutama kunnes nainen kumartui meidän puolellemme pöytää ja aloitti keskustelun "hei, mä en tunne teitä mutta teille tulee vauva". En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä koin sillä hetkellä. "hei vittu näytänkö siltä että tähän jotain määkivää tarvitsen?". Yritimme miesystäväni kanssa sanoa kauniisti ja hillitysti että "ei ,me  emme pidä lapsista, emme halua niitä ikinä". Mutta nainen jatkoi ja jatkoi tätä yksinpuheluaan "muttaku minä tiedän että teille tulee tyttövauva". Aikani jaksoin sitä kuunnella, mutta niin lyhytpinnaisena ihmisenä, sekä kahdenkeskistä rauhaa rakastavana tokaisin naiselle "jos et nyt piä turpaasi kii, niin pyyhin sun naamalla tuota lattiaa". Nainen hiljeni, peräytyi, mykistyi....mission accomplished! Ja saimmekin loppuillan olla kahdestaan mieheni kanssa...kiroamalla kaikki ympärillä pörräävät idiootit alimpaan helvettiin. What a night! :-)

Joten, kysymys kuuluukin, jos naisen oletetaan parisuhteessa haluavan lisääntyä ja kansoittaa maapalloa, mitä mieheltä odotetaan?Että  Se tuo palkkapussin kotiin jolla sitten kustannetaan lasten jalkapalloharrastus?  Miksi mies ei voisi tehdä samanlaista uhrausta kun nainen; synnyttämällä, venymällä koosta 38 kokoon 44, kuulemaan lausetta "kyllä sä niistä kiloista eroon pääset", saamalla raskausarpia ympäri kehoansa, maitoa täynnä olevat rinnat, keskittymällä ainoastaan siihen pieneen ihmiseen joka revenneestä jalkovälistä on ulos tullut?

Kun ei mies pysty sellaiseen uhraukseen, ei ole mitään millä mies pääsisi "tasoihin" naisen kanssa. Nainen on saanut tämän "ilon" itselleen ihan kokonaan.

Minä en sellaista uhrausta aio tehdä. Haluan nähdä, kokea, matkustaa, viettää laatuaikaa miehen kanssa aina kun mahdollista, sekä muutenkin elää jokaisen päiväni kuin se olisi viimeiseni.

Kaikkia ihmisiä ei vain ole luotu lisääntymään, minä olen yksi niistä. Olen täysin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä,  minulla on omia henkilökohtaisia tavoitteita niin paljon saavuttamatta että ei minulla olisi aikaa eikä mielenkiintoa alkaa kotiäidiksi. Ehkä minulta uupuu jokin äitiysgeeni, toivon että sitä ei minulle koskaan tulekkaan.

Antaa kaikkien kukkien kukkia sellaisina kuin ne on.

 

"sex,drugs & rock'n'roll!"

mitä on viha?

mitä on rakkaus?

miltä tuntuu olla aina väärä vastaus?

mistä sen kuulit?kuka sen kertoi?

luitko sanakirjasta, mitä on kuolema?

musta verho laskeutuu, kaikki puhdas vaihtuu

sumuverhoon on helppo taas sukeltaa

se peittää kaiken kauniin,

pidä siitä kii, se sut leikkiin kutsuu taas

mitä on liha?

mitä on värinä?

miltä tuntuu olla aina kahden välissä?

kuka sut petti? kenelle kerroit?

näitkö tv-ruudusta missä on maailma?

musta verho laskeutuu....jne

Tämän biisun olen kirjoittanut joskus lukioaikana....sinä(kin) aikana tuli koettua paljon paskaa, joka ehkä tuosta viserryksestä kumpuaa. Onneksi, asiat on toisin nykyää.

En tiedä miksi tämä tänne piti saaha kirjoittaa...mutta se vain alkoi "soimaan" päässäni....

"you are what you wanna be"