Olen lähes aina ollut jollain lailla riippuvainen muiden mielipiteistä. Aina olen tarvinnut toisen ihmisen hyväksynnän päätöksille joita omassa elämässäni teen. Olen viime aikoina alkanut kyseenalaistamaan tämän, minkä takia minä käyttäydyn tällä lailla kun muuten olen niin itsenäinen ja omapäinen nainen? Miksi välillä olen kykenemätön tekemään päätöksiä koskien omaa elämääni? Mitä väliä on sillä mitä muut ovat mieltä?

Meidän suvussamme on erittäin läheiset välit ja äidinkin kanssa soittelemme lähes päivittäin, mikä joidenkin mielestä on omituista.  Hän on ollut minun tuki ja turvani aina kun maailmani on sortunut, ja on hän myös ollut mukana elämäni iloisissakin asioissa. Olen aina tiennyt että äiti auttaa – no matter what.

Myös äitini sisaret ovat hyvin tärkeä osa elämääni. He ovat minulle kuin siskoja joita minulla ei ole koskaan ollut, minä kun satun olemaan ainut lapsi. Minulla on velipuoli jonka kanssa emme ikinä ole asuneet samassa taloudessa joten hänen kanssa meillä on vasta aikuisiällä alkanut välit lähenemään.  Minulla on siis oma tukijoukkoni, mutta olenkin miettinyt että ovatko he jollain lailla liian läheisiä, jos näin voi sanoa? Heillä on omat vahvat mielipiteensä ja he yrittävät ohjastaa minua ”menemään oikeaan”, mutta onko se oikea heidän oikea vai minun?

Mitä minä todella elämältä haluan? Sitä kysymystä olen pohtinut jo vuosia, vastausta silti löytämättä. Vasta viime viikkoina olen tuntenut olevani enemmän oma itseni kuin mitä ikinä olen ollut. Se on todella erikoista koska olen kuvitellut tietäväni kuka olen ja nyt kohta 26-vuoden iässä huomaankin olevani jotain muuta mitä olen ollut.  Tuntuu kuin tähän asti olisin elänyt jossain sumupilvessä joka nyt vasta alkaa selkeään. Olen tajunnut että elän vain itselleni ja ne päätökset tai suunnitelmat joita elämässäni teen, vaikuttavat vain minun elämääni., eikä kenenkään muun näkemyksillä tai mielipiteillä ole väliä. On kyse MINUN elämästäni, mikä tekee MINUT onnelliseksi. Oli se sitten uusi parempi palkkainen duuni, uudet ihanat kengät,200 euron Guessin laukku tai lähtö ulkomaille. Haluan että elämäni on elämisen arvoinen ja tällä hetkellä, tämänhetkisessä kaupungissa en tunne eläväni.

Päiväni kuluvat töissä sekä kuntosalilla ja lenkkipolulla. Viikonloppuisin useasti oon duunissa, joten silloinkaan ei paljoa pysty suunnittelemaan. Olen siis loukussa kaupungissa minne aika on pysähtynyt.  Kaupungissa johon en kuulu, johon en ole tervetullut ja jossa ei tapahdu koskaan mitään. Ainoa asia mikä minut täällä pitää järjissäni on se, että minulla on antoisa työ, mistä nautin. Jos sitä ei olisi, olisin varmaa ranteet jo lusikoinu auki.

Joten mihin päädymme tässä minua 25 vuotta piinanneessa asiassa? Olenko läheisriippuvainen, itsenäiseen elämään kykenemätön negatiivisen ajattelutavan omaava naisenalku?  Vai olenko nyt vasta todella herännyt elämään, haistan, maistan, näen, tunnen eri tavalla kuin koskaan aiemmin?

Sen ainakin tiedän, että kaikesta huolimatta…aion ELÄÄ!!

 

-          15052009